Amerikkalainen vai pohjoismainen?

Lestadiolaisuus kansojen sulatusuunissa: apostolis-luterilaisuuden synty Pienellä kirkolla preerialla ja Kaaresuvannon kirkolla tuntuisi olevan hyvin vähän yhteistä, samoin kuin amerikkalaisella progressiivisuuden aikakauden insinööriajattelulla ja vanhalla suomalaisella körttipietismillä. Lestadiolainen herätys yhdistää näitä paikkoja ja ajattelutapoja. Pohjois-Amerikassa liike tunnetaan apostolis-luterilaisuutena. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä amerikansuomalaisena uskonnollisena liikkeenä. Muiden amerikansuomalaisten aatteellisten, kaupallisten, poliittisten ja uskonnollisten liikkeiden ja yhdistysten tavoin apostolis-luterilaisuus on kärsinyt jatkuvasta hajaantumiskehityksestä. Amerikansuomalaisen siirtolaisuuden myötä valtiokirkkojärjestelmän sisällä syntynyt herätysliike kohtasi haasteita, joiden kanssa se ei olisi joutunut kamppailemaan syntyseuduillaan. Lestadiolaiset siirtolaiset eivät tuoneet mukanaan yhtenäistä dogmaattista perintöä Uudelle mantereelle. Herätysliike ajautui omaksi itsenäiseksi vapaakirkoksi ilman minkäänlaista periaatteellista pohdiskelua. Amerikkalaistuminen toi muutospaineita pohjoismaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja kirkollisesta perinteestä voimansa ammentavalle kansallisen siirtolaisvähemmistön uskonnolliselle vähemmistölle. Herätysliikkeen johto Fennoskandiassa pyrki ohjaamaan liikettä Pohjois-Amerikassa ymmärtämättä sen kehitystä sääteleviä tekijöitä ja loi näin itse lisää ristiriitoja sekä joudutti hajaantumista. Amerikkalaistuminen eteni eri yksilöiden sekä ryhmien kohdalla eri tahtiin, ja ne joutuivat vastaamaan haasteisiin yleensä ilman selkeätä linjaa. Näin apostolis-luterilaisuudesta muokkaantui niin identiteettinsä, käytäntöjensä, organisaationsa, opillisten korostustensa kuin ryhmänmuodostuksensa suhteen omaleimainen lestadiolaisuuden muoto, joka ylläpiti vahvaa yhteyttä Vanhaan maahan lehtien ja vierailujen välityksellä. Tilanne ruokki lestadiolaisuuden hajaantumista myös Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.