Laatokan Valamo

Laatokan ortodoksiluostarit olivat 1800-luvulla suosittuja vierailupaikkoja. Samaan aikaan tekivät nousuaan kansallisaatteet ja matkakirjallisuus. Teoksessa luodaan katsaus tähän yhtälöön venäläisten ja suomalaisten, kirjoissa ja lehdissä julkaistujen Valamo-kuvausten kautta. Rajaseutuluostarissa vierailleiden tutkijoiden, kirjailijoiden, pyhiinvaeltajien ja turistien kirjallisia jalanjälkiä seurataan 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, Suomen itsenäistymisen kynnykselle. Valamon varhaishistoria on ollut varsin huonosti tunnettu. Niinpä se tarjosi 1800-luvulla kankaan, jolle voitiin kansallisromantiikan hengessä hahmotella monenlaisia mielikuvia luostarin menneisyydestä. Näitä kuvia toistivat Valamon-kävijät omissa teksteissään, kukin omista lähtökohdistaan käsin. Millä tavoin venäläiset Valamon-kävijät kuvasivat luostaria, sen historiaa ja asemaa? Miten niistä tarinoivat luterilaiset suomalaisturistit? Entä karjalaiset pyhissäkävijät, ortodoksiset väliinputoajat Suomen ja Venäjän välissä? Aikansa aatemaailmaan taustoitettuina matkakuvaukset heijastelevat kiehtovalla tavalla kansallisen tietoisuuden nousua molemmin puolin autonomisen Suomen rajaa. Samalla teos avaa Laatokan kuuluisaan luostariin liitettyjen käsitysten alkuperää ja taustaa: miten Valamo sai Venäjän vanhimman luostarin maineen, miksi Sergeitä ja Hermania on pidetty kreikkalaisina ja kuka oli kuningas Magnus, jonka hautakiveä edelleen esitellään luostarin hautausmaalla? Vertailemalla venäläisiä ja suomalaisia matkakertomuksia ja taustoittamalla ne aikakautensa aatemaailmaan muodostuu kiinnostava kuva luostarisaariin ja rajaseutuun liitetyistä käsityksistä sekä kansallisten identiteettien kehittymisestä kahdella puolen rajaa.