Peippo vei

Sanamaijan maailmassa luonto ja ihminen ovat yhtä, nauru ja itku lähekkäin, rakkaus kuin käpyretki koivumetsään. Runoilija pullikoi uimahallissa siirtolohkareen kanssa, lukee Tekniikan maailman testiä omalle rakkaalle autolleen, pyytää yksinäisen kuun peittonsa alle lämmittelemään. ¿Että keksii!¿ kirjoitti Helsingin Sanomien kriitikko Heli Laaksosen edellisestä runokokoelmasta Sulavoi. Samaa mielikuvituksen rikkautta ja kielellistä ilotulitusta on uusissa runoissa, joihin tarkasti havaitut luonnon merkit tuovat myös myyttisen, ikiaikaisen tason. Linnut ja kansansatujen eläimet elävät kuin ihmiset ikään, perunanmukulallakin on runojen maailmassa oma luonteva paikkansa. Hersyvä huumori taittuu välillä tummempiin sävyihin. Sanaa rakkaus ei mainita, mutta siitä on paljolti kysymys, kahden ihmisen monivivahteisesta suhteesta. Morsian, joka lähtee uimaan kuin naarashirvi, hääväki ja sulhanen boolimaljalla meloen perässään, on kansanrunojen neito nykyaikaisessa asussa. Hänen sanomansa on sama: ¿oleks mun / niinäkin päivin / ko vähiten kannattais.¿