Kaarinan veriballadi

Jo vuosisatoja on Suomessa laulettu laulua Kaarinasta, joka mestattiin noitana. Kansanrunouden ja myyttien tuntija Anu Kaipainen on tehnyt aiheesta oman kiehtovan tulkintansa. Jylhä, mutta kauniin runollinen ja kaipaismaisen ilkikurinen romaani vie lukijan aikaan, jolloin "kirkko oli vielä puusta ja Vallat kukoistivat niin kuin aina myöhemminkin ja papit, tuomarit ja pyövelit niitten välikäsinä keksivät mitä julmimpia tapoja saada ainakin akat kuriin". Sillä Hämeen seudulla, jota Kaipainen romaanissaan kuvaa, on ollut perinteenä, että Hovinherra valitsee rippitytöistä sievimmän jalkavaimokseen seuraavaan juhannukseen asti. Myös Kuussalon punatukka Barbara on ollut nuorena Hovissa pikkupiikana. Myöhemmin tämä hurjaluonteinen, vahva nainen on saanut pelätyn parantajanoidan maineen oltuaan parsimassa puukotettujen haavoja Pohjanmaalla. Omaa tytärtään Kaarinaa Barbara piilottelee salon suojissa kuin kukkaa kämmenellä. Mutta tulee aika Kaarinankin mennä rippikouluun. Isojen talojen tyttäret pyörähtelevät silkeissään kirkonpihalla, kun Kaarina ilmestyy paikalle rohdinmekko päällään, luikeroinen metsän kasvi, ketunlieko, vyönään. Sekä Hovinherra että hänen nuori poikansa Klaus lumoutuvat Kaarinan kauneudesta, mutta Kaarinan rippitoverin Kirstin silmistä välähtää myrkynvihreä kateus. Kaarinalla on eräänlainen kaksoissisar, varjoseuralainen. Tämä Valkea Neito edustaa siveän immen yöminää ja on aina houkuttelemassa häntä miesten perään. Niin Kaarinakin alkaa haaveilla nuoresta Klausta, mustasta ratsastajastaan. Kun Klaus aikoo vakavissaan kosia alhaissäätyistä Kaarinaa, Hovinherra päättää panna Kaarinan järjestykseen. Romaanin kertojana on vaeltava puusepän kisälli, joka sattuu huomaamaan verta tihkuvan lohkareen kirkon seinässä ja lähtee kuuluttamaan Kaarinan kohtaloa markkinoilta markkinoille. Hän on vertauskuva sille, kuinka vanhat tarinat ja myytit elävät ajasta aikaan ja tulevat aina uudestaan esille. Jokaisella ajalla ja jokaisessa maassa on omat kidutuskammionsa, pyö